Pienenä tyttönä kirjoitin päiväkirjaani: ”Vielä kymmenen päivää isän lomaan ja sitten Kolille, ihanaa”. Asuimme Eurajoella, Satakunnassa, joten vuosittainen kesämatka tiesi pitkää autossa istumista. Mutta edessä olivat huolettomat päivät isäni synnyinseudulla, vaarojen maisemissa, Pielisen rantamilla. Kesällä sai ensin istua heinäkuorman päällä, mutta sitten jo vanhempana tarttua heinähankoon. Ja välillä pulahdettiin uimaan.
Teiniaikakaan ei pitänyt kaukana Kolilta. Veneen lipuessa pitkin järvenselkää elämän tuska helpottui. Jokin veti aina vahvasti Kolille.

Myöhemmin löysin vaarojen polut ja ne veivät minut mukanaan. Talvella hiihtäen tai lasketellen, kesällä patikoiden. Kun kapuan mutkittelevia polkuja läpi kukkivien ahojen tai koivikkometsien, ihmeellinen onnen tunne valtaa sydämeni. Paras on vielä edessä, saavutan vaaran laen ja näen Pielisen erilaiset kasvot: milloin myrskyävät, milloin peilityynet, mutta aina erilaiset. Pysähdyn ja katson. Kiire häviää.

Kolin Mesikämmen on syntynyt rakkaudesta Koliin. Aluksi äitini rakennutti isäni kuoleman jälkeen pienemmän tontilla olevan mökin, mistä muotoutui tärkeä suvun kohtaamispaikka. Iloa, naurua, välillä nahinaakin, mutta elämistä kaikilla aisteilla. Vuosien myötä minusta tuli paikan omistaja ja vähitellen alkoi syntyä ajatus suuremmasta mökistä, joka voisi tuoda iloa, ei vain minun perheelleni, vaan myös muille ihmisille. Haluan tarjota sinulle mahdollisuuden pysähtyä Pielisen ääreen, hidastaa vauhtia ja vain kuunnella luonnon ääniä. Lähde poluille patikoimaan tai vedä kanootti vesille. Anna Luojan hoitaa sinua tässä maisemassa.

Samalla tavalla kuin pienenä tyttönä lasken edelleen päiviä, milloin pääsen Kolille.
Koli lumoaa yhä – toivottavasti sinutkin.

-Liisa Kuusela